Lahden kaupungin alue, kaavoitus ja rakentaminen vuoteen 1939

Lahden kaupungin perustamisen jälkeen kaupungin aluetta ryhdyttiin laajentamaan 1910-luvulla. Vuonna 1911 ostettiin Sopenkorpi teollisuusalueeksi. Viisi vuotta myöhemmin se liitettiin kaupunkiin hallinnollisesti, oikeudellisesti ja kirkollisesti yhdessä Paavolan ja Korkeamäen kanssa.

Kartanon aluetta yritettiin useita kertoja liittää Lahteen jo kauppalakaudella. Fellmanin perhe taipui maakauppoihin vasta kesällä 1919, eikä silloinkaan Lahden kaupungin kanssa. Kaupanteossa onnistuivat liikemiehet J. Ranta-Knuuttila ja E. Sirkkunen. He ostivat Kansallis-osakepankin tukemana Lahden kartanon ja siihen kuuluvat teollisuusalueet. Viime mainitut he pitivät itsellään, mutta myivät kaupungille muut kartanon alueet 3,9 miljoonalla markalla. Tämä hankinta liitettiin virallisesti kaupungin alueeseen vuonna 1924, jolloin kaupungin pinta-ala nousi 15,5 km2:iin.

Esikaupunkiongelma

Monen muun teollisuuspaikkakunnan tavoin Lahdessakin syntyi kaavoitetun alueen ulkopuolelle hallitsemattomasti muotoutuvia esikaupunkialueita. Ne herättivät keskustelua jo kauppala-aikana. Vuonna 1923 Lahden kaupunki ja Hollolan kunta asettivat yhteisen esikaupunkilautakunnan pohtimaan Lahden rajojen tuntumaan nousseiden asutusryppäiden liittämistä kaupunkiin.

web_10_kl74_893.jpg

Hollolan kunta halusi väkirikkaista, sosiaalisesti ja hallinnollisesti ongelmallisista alueista mahdollisimman nopeasti eroon. Se esitti heti suurta esikaupunkiliitosta. Lahti oli aluksi maltillisempien ratkaisujen kannalla. Lahden edustajien mielestä Hollola oli laiminlyönyt esikaupunkien kehittämisen. Erityisen ongelmallinen oli Lotilan tilan alue, jonka Hollola ja Lahti omistivat yhdessä. Tilan maalle oli rakennettu köyhäintalo ja lisäksi alueelta oli myyty sekä vuokrattu tontteja yksityisille.

Liitosratkaisun teko pitkitti epäselvyys taloudellisten rasitusten jakautumisesta. Valtiolta toivottiin paljon apua esikaupunkialueiden teiden ja katujen rakentamiseen, sosiaalisten olojen, koululaitoksen sekä poliisitoimen järjestämiseen. 1930-luvun alussa asiassa päästiin lopultakin ratkaisuun. Valtioneuvosto antoi alueliitosta koskevan päätöksen 30.6.1932.

Liitosalueen kunnallisesta omaisuudesta oli tuleva Hollolalle 41,4 prosenttia ja Lahdelle 58,6 prosenttia. Ratkaisun myötä esikaupunkiasutus Asemantaustassa, Tornatorissa, Lotilassa, Kärpäsessä, Jalkarannassa, Mukkulassa ja Järvenpäässä yhdistettiin kaupunkiin 1.1.1933 alkaen. Lahti sai 6000 uutta asukasta ja sen pinta-ala kasvoi 76,2 km2 :iin.

Liitosalueen eteläisten osien Liitosalueen eteläisten osien, Pyhättömän sekä Möysän asemakaavat valmistuivat vuonna 1937. Seuraavana vuonna saivat Sopenkorpi ja Kärpänen omat asemakaavansa. Alueiden uuden järjestyksen mukainen rakentaminen käynnistyi erityisen vilkkaasti Pyhättömässä, jonka kaavoitettu alue täyttyi parissa vuodessa.

Lahden kaupunki ryhtyi 1930-luvun lopulla määrätietoisesti ostamaan lähialueiltaan maatiloja. Niitä hankittiin tulevan asutustoiminnan tarpeisiin. Muun muassa Tapanila, Vähätalo, Ali-Juhakkala, Mattila, Hennala, Vähä-Saksala, Anttila, Rautakankare ja osa Lounaan tilaa siirtyivät tällöin kaupungin omistukseen. Heti sotien jälkeen ne osoittautuivatkin tarpeellisiksi, kun oli vastattava vilkkaan rakennustoiminnan vaatimaan tonttikysyntään.

Nuoren kaupungin asemakaavoitus: suuria linjauksia ja tiukkaa realismia

Lahden kaupungin kaavoitus eteni hyvin pitkälle rakentamisen tahtiin. Suurempia kysymyksiä koetettiin ratkoa suunnittelukilpailuilla. Niissä tuotiin esille usein hyvin korkealentoisia tai suurisuuntaisia ajatuksia. Toteuttamisvaiheessa kaavoitustilanne jouduttiin päivittämään kulloistenkin mahdollisuuksien ja tarpeiden mukaisesti.

Alfred Caweenin Lahden kauppalalle vuonna 1878 piirtämä suoraviivainen ruutuasemakaava määritti alkuun myös Lahden kaupungin laajenemisen muotoja. Rakentaminen oli kauppalassa suhteellisen verkkaista. Kun Caween vuonna 1881 lisäsi kaavoitettua aluetta rautatieaseman suuntaan osoittautui, ettei uusilla tonteilla vielä ollut kysyntää. Katulinjoja punnittiin ja avattiin harvakseltaan asutuksen leviämisen tahtiin.

Mytäjäisiin, Mattilanmäelle ja Kivistönmäelle varattiin 1900-luvun alussa alueita vuokratonteiksi vähävaraisille. Insinööri W. O. Lille ja arkkitehti Selim A. Lindqvist piirsivät kahdelle viimeksi mainitulle alueelle asemakaavat, jotka sallivat rakentamisen kaupunkialuetta väljemmin ehdoin. Kumpikin alue tuli täyteen rakennetuksi jo vuoteen 1910 mennessä.

Varsinaista kaupunkialuetta ympäröivät Mytäjäinen, Mattilanmäki, Kivistönmäki ja Asemantausta rakennettiin yhtenäiseksi asuinalueiksi jo ennen 1920-lukua, jolloin puolestaan rakentaminen keskittyi Paavolaan ja Pyhättömään.

Lahden hakiessa kaupunkioikeuksia tilattiin vuonna 1901 insinööri W. O. Lilleltä ja arkkitehti Selim A. Lindqvistiltä asemakaava, joka hahmottaisi tulevan kaupungin kasvusuuntia. Se oli pitkään suuntaa antavana mallina rakentamiselle. Vuonna 1908 Lille laati asemakaavasuunnitelman Lahden kaupungin länsipuolisille alueille, jotka käsittivät pääasiassa Lahden kartanon maat. Suunnitelma oli hieman ennenaikainen ja kun rakentaminen viimein ajankohtaistui se osoittautui mahdottomaksi toteuttaa.

Kaupungin saadessa haltuunsa kartanon maat se järjesti suunnittelukilpailun alueen kaavoituksesta. Kilpailun tuloksena varsinainen suunnittelutehtävä annettiin arkkitehti Carolus Lindbergille. Hänen suunnitelmansa vahvistettiin vuonna 1924. Suurisuuntainen kaava kyettiin toteuttamaan vain pieneltä osaltaan. Rakentamisen edetessä sitä jouduttiin voimakkaalla otteella muuttamaan. Uuden, toteuttamiskelpoisen kaavan laati vuonna 1931 arkkitehti Otto-I Meurman, joka oli kolme vuotta aiemmin piirtänyt Paavolan alueen asemakaavan. Meurman antoi kummankin alueen rakennustoiminnalle selvät linjat.

Vuoden 1933 alueliitos asetti kaavoittajan haasteelliseen tilanteeseen, jota koetettiin ratkaista suunnittelukilpailulla. Arkkitehti Carolus Lindberg menestyi jälleen parhaiten. Kuitenkin hänen kilpailuehdotukseensa tehtiin useita muutoksia. Kaupungin itä- ja länsiosien liitosalueille kaavat suunnitteli arkkitehti Kaarlo Könönen kaupungin arkkitehtiosastolla. Tässä oli paljolti kysymys vain kaavan sovittamisesta olemassa olevaan rakennuskantaan. Lindbergin suunnittelemien eteläisten liitosalueiden kaava vahvistettiin maaliskuussa 1937, Könösen laatimat itäiset osat syyskuussa 1937 ja läntiset osat toukokuussa 1938.

Puukauppalasta rakentuu kivikaupunki

Perustamisvuotenaan Lahti oli pääosiltaan puukaupunki. Voimakkaan rakennusvaiheen aikana vuosina 1907-14 keskustaan nousi paljon uusia kivitaloja. Samalla vanhoja puurakennuksia muutettiin, laajennettiin tai kunnostettiin liike- ja teollisuusrakennuksiksi. Keskustaan ilmestyi uusia myymälöitä yhä laajempine näyteikkunoineen ja mainoskilpineen. Kehitys jatkui voimakkaana itsenäistymisen jälkeen 1920-luvulla.

web_23_neg30725.jpg

Vuonna 1920 voimaan tullut rakennusjärjestys salli keskustan tärkeimpien katujen varsilla viisikerroksisten talojen rakentamisen. Vuosikymmenen lopun noususuhdanteessa keskustan kivirakentaminen oli kannattavaa. Torin seutu alkoi mittakaavaltaan yhä selvemmin erottua sitä ympäröivästä rakennuskannasta. Samalla alkoivat ruutukaavakeskuksen laidoille rakennetut instituutiorakennukset menettää hallitsevaa asemaansa.

Kerrostalot lisääntyivät 1930-luvun loppua kohden ja niitä alettiin rakentaa myös keskustan ulkopuolelle. Keskustaa reunustavia lamellitaloalueita alkoi syntyä ja itse keskustan alue muuttui selkeästi kerrostaloalueeksi leviten Salpausselän yli etelään kohti rautatieasemaa.